Intoa puhukuen varusteet päälle. Lähtöpaikalla vieraanvaraiset paikalliset viikinkirouvat tarjoilevat meille lähtökahveet ja auttavat kalalupien ostossa, mikä tapahtuu helvetin masiinalla. Ongelmia tuottaa heikot kentät. Oma puhelimeni joutaa alas jyrkänteeltä. Lopulta onnistumme ja pääsemme matkaan.
Ensimmäiset 50m nousua sattuu niin saatanasti.Tauko. Jalat hapoilla. Rinkka painaa taas aivan liikaa. Viime kerrasta painoa on tiputettu ainakin 10 kg. Onko vettä kannettava 3 litraa mukana vaikka raikasta ja ravitsevaa juomavettä virtaa vieressä? Noh, ainakin 6 puolen litran olutta on saatava ylös. Näin ajattelee mies.
Rago yllättää aina. Alku järkytyksen jälkeen laskeudumme hieman alemmaksi ja alamme seuraamaan jokea ylös. Vesi on raikasta, väriltään turkoosia. Virrassa uiskentelee silminnähden iloisia taimenia. Lämpötila on reilu 10 astetta, mutta ilma on lähes trooppinen. Olemme laaksossa jossa molemmilla puolilla vuoret nousevat satojen metrien korkeuteen.edessämme olevalla vuorella sijaitsee Ragon kuuluisa riippusilta vesiputouksen päällä ( 250m), mutta tätä me emme vielä tiedä.
Maasto on ja jatkuu reilun matkaa jokea seuraten ja kivien välissä puikkelehtien, ei niin hankalaa mutta yksikin virhe olisi nilkalle kohtalokas. Ensimmäinen riippusilta ylitys on melko pian , reitin alku päässä. Melko hieno kokemus. Vesi on niin kirkasta että on vaikea arvioida syvyyttä sillan alla, veikkaisin 5 m. Tekisi mieli hypätä sillalta alas, mutta Sir. Mr. Taf kielsi, ja onhan se vesi aivan helvetin kylmääkin.
Matkan jatkuttua maasto hieman vaikeutuu. Edessämme oli etappi, mitä seuraavana päivänä kohtaamamme norjalaiset hc- trävellerit kutsuivat shitholeksi. Nimitys paljastuu osuvaksi. Ylöspäin katsottaessa edellämme oleva reppureissaaja näytti hiiren paskalta. Edessä oli nousua lähes pystysuoraa seinämää juurten ja irtokivien täyttämää seinämää pitkin. Yksikin harha askel tulisi tekemään kipeää. Mainittakoon vielä että täällä ei siis puhelimet toimi, eli apua ei paikalle saataisi vaikka tarvittaisiin.
Rinkat selässä kipusimme ylöspäin henkemme edestä. Takaisin ei ollut paluuta. Ylös päästyämme nilkat ja polvet olivat paskana. Samoin etureidet. Sitä se läskiys teettää. Näkymät alas laaksoon olivat hienommat mitä olin kuvitellut. Hemmetti, ne olivat niin hienot että piti keittää voiton kahvit. Taidettiin poltella myös muutamat tupakit ja juoda yksi olutkin. Olimmehan edenneet matkaa lähes 4 km.
Seuraavana maisema muuttui täysin reitin edetessä nousujohteisesti ylöspäin. Vaikea kuvitella upeaa suomaisemaa näin ylhäällä vuoristossa. Upeita puroja valui pitkin reittiä jota kipusimme ylöspäin. Yhden tauon aikan, ja näitä taukoja oli paljon, näin tumman hahmon vilahtavan alarinteessä. Oliko tämä se sama karhu, minkä kohtasimme viime vuonna muotkatunturilla? Ei sentään, se oli koira. Pieni ja hento naishenkilö oli saavuttanut meidät koiransa kanssa ja paineli meistä ohi hirvittävää vauhtia ylläpitäen. Hävetti. Poltimme tupakit.
Tauon jälkeen matka jatkui joitakin kilometrejä ylös alas kavutessa, maitohappojen jyllätessä eri puolilla kehoa. Nousuja ja laskuja. Sitten se tapahtui. Edessämme siinsi tähän mennessä vaativin lasku alas laaksoon. Total shit hole as locals call it. Lähes pystysuora lasku liukasta kivikkoa alas. Helvetin moinen energiavaje yhdistettynä kramppaaviin lihaksiin ei juuri houkutellut. Asiaa ei helpottanut jaloissani kytevät rakkulat sekä vihoitteleva polveni. Computer says no. No vitut. Lähdimme laskeutumaan hengestä piittaamatta alas. Puolivälissä laskua, Markon pohje alkaa krampata hänen roikkuessa juurten varassa varman avomurtuman yläpuolella. Kuin ihmeen kaupalla hän saa heilautettua itsensä kielekkeelle venyttämään pohjettaan. Nyt oli virhe lähellä. Hitaan ja varovaisen toiminnan ansiosta pääsemme alas. Voittajafiilis. Tämän oli oltava reitin haastavin osio. Voi veljet.
Vuorossa oli , luojan kiitos, helppoa etenemistä suomaisemassa pitkospuita pitkin. Millä vitulla kukaan on saanut tänne pitkospuita. Täällä on talvella 3 m lunta? Jokatapauksessa hyvä että on. Jalat ovat aivan paskana. Niin paskana ettei askel nouse. Meinaan kompastua kärpäseen. Tupakki tauko.
Takaa kuuluu ääniä. Em. hc-trävellerit juoksevat ohi. Ovat olleet täällä ennenkin. Tietävät mitä odottaa. Kertovat että pienen matkan päässä on avotupa, erämökki joka on käytettävissä mikäli on vapaa. Ajatus leiriytymisestä antaa virtaa jatkaa mökille asti, joka onneksemme on vapaa. Päätämme leiriytyä. Maiharit lentää jalasta ennennäkemättömällä nopeudella. Croksit jalkaan. Autuus. On ruokailun aika. Emme ostaneet Suomen puolelta nödeä, koska Ruotsin puolelta saa halvemmalla. Ei saanut. Ruotsalaiset syövät vain surstömminkiä sekä Pölsaa. Pölsa on ruotsin lahja maailmalle. Se sisältää 100% lihaan verrattavia ainesosia. Se on harmaan värinen, sumatralaiselle rotta-apinalle kananmunan ja perunan kanssa tarjoiltava ravinnon korvike. Onneksi ostimme tätä raikasta ja ravitsevaa herkkua 4 purkkia. Gastronomia vittuun, nyt on NÄLKÄ. Nautimme olutta, olutnakkeja sekä meksikonpataa,Pölsalla maustettuna. Taivaallista. Marko kaivaa rinkastaan pullon viinaa. Olemme ytimessä. Jaksoimme 5 h ja 8 km. Käsittämätöntä. mutta eteneminen on täällä erittäin hidasta vaikean maaston takia.
On aika ottaa virvelit esille. Asumuksemme sijaitsee turkoosin värisen tunturijärven välittömässä läheisyydessä ja pienen matkan päästä löytyy myös toinen mökki. Asetun mökin rantaan kalalle, poijjaat menevät pitemmälle. Hetken aikaa kalastettuani näen vuorten välistä veneen lipuvan kohti rantaa. Mitä helvettiä. Kyllä se rantaan tulee. Paljastuu että olen asettunut vuokratun mökin rannalle kalalle. Veneestä nousee isä, poika ja pyhä henki, voi se olla myös isoisä. On aika sosialisoitua. Täydellisellä englannin sekä norjankielen sekoituksella onnistun luomaan itsestäni valheellisen sekä luotettavan kuvan. En siis ole humalassa vaan väsynyt. Seurue oli ollut kalalla jo toista päivää ja saalista oli tullut. Osasivat kertoa että kyseiseltä järveltä oli hankalaa saada saalista rannalta käsin, mutta ylempänä reitin varrelta olevilta pienemmiltä lammilta tämäkin oli mahdollista. Juomme oluet ja puhelemme niitä näitä sekä ihastelemme heidän saamiaan taimenia. Jossain vaiheessa yksi norjalaisista alkaa tyrkyttä minulle päivän saalistaan. Olivat kuulema syöneet tarpeeksi. Ajattelen että paskalta haiseva, rääsyinen, puukko vyöllä roikkuva ulkoinen habitukseni yhdistettynä alati sammaltavaan puheeseeni alkoi olla heille liikaa. No hemmetti. Otan kalat vastaan. Taisi olla 5 taimenta. Poijjaat lipuvat pikkuhiljaa paikalle. Ei saalista. Valehtelen välittömästi saaneeni pussissa olevat kalat. Ajatus tyrmätään välittömästi ja joudun kertomaan totuuden. Hyvästelemme viikingit ja lähdemme omalle tuvalle valmistamaan taimenia ja ottamaan jahtiryypyt. Nuotio tulille. Total relax.
Jostain käsittämättömästä syystä Kimmolla napsahtaa päässä ja hän päättää näyttää miten 100kg painava puunrunko käyttäytyy osaavissa käsissä. Pää ei ollut ainoa paikka missä Kimmolla napsahtaa. Selkä ottaa osumaa. On aika mennä nukkumaan.
Matkaa on jäljellän 13 km linnuntietä. Helppoa kuin heinän teko, olettaen että vaikein on takana päin... No eihän se vittu ollut. Heräämme suhteellisen ajoissa. Kimmo on herännyt jo aikaisemmin. Kuulema käynyt autolla hakemassa lisää pölsaa. Tämä ei mene läpi. Tosin mökin ympäristössä näkyy raivauksen jälkiä ja leiristä löytyy ahman nahka. Tarkemmin katsottuna paljastuu että kyseessä on Hugh Jackman. Nautimme sen ravinnoksi. Uni on tehnyt hyvää, vaikka lihakset ovatkin tulessa. Ei muuta kun märät maiharit jalkaan.Menoksi. Leirimme välittömässä läheisyydestä löydämme aikaisemmin meidät ohittaneen naisen koirineen.Leiriytynyt oli hänkin. Painelemme koppavasti ohi. Olemme tikissä. Nousu jatkuu. Astma saa kyytiä meidän kavutessa yhä korkeammalle.
Maasto on ystävällistä, loivia nousuja sekä laskuja. Jumalat ovat meille suotuisia.
Saavumme tunturi järvelle. Upeat maisemat. Toisella puolella reitti vaikuttaa menevän pystysuoraa seinämää ylöspäin. Kahvit. Nyt voi jo kokeilla kalastaa. Lampi pursuaa taimenta. Nyt on Kimmo liekeissä. 5 taimenta välittömästi. Markon kanssa emme saa mitääs, kuten emme saa koko reissulla. Aivan sama.Kimmo meidät ruuassa. Myöhemmin matkalla, koko uistin arsenaalin kokeilleena virveli on lentää hevon vittuun. Väsäämme tulet ja nautimme Kimmon saamista taimenista. Kalastaessamme vanha tuttumme ohittaa meidät koiransa kanssa. Katselemme vastarannalta hänen etenemistään koiransa kanssa ylös pystysuoraa seinämää päin. Näyttää olevan meille tehty reitti. Alas tuleminen tulisi tekemään kipeää. Hänninen on päässyt verenmakuun. Hänen mukaansa saaminen osoittautuu hankalaksi, Markon ja itseni tehdessä jo lähtöä. Mikäs siinä jos kala on syönnillään. Toisaalta enempää emme tarvitse ja olemmehan juuri syöneet. Vitun kalamies.
Kipuamme seinämän ylös. Pulssi on kova. Välitön tauko. Verisuonet katkeilevat päässä. Alamme olla korkealla ja maisemat avautuvat allemme. Voiko piru vie mies sanoa että on kaunista. Ajattelen Rocky Balboaa sekä Ivan Dragoa, olemmehan ragossa. En voi olla huutamatta hänen nimeään. Itku on tuloillaan, mutta en anna sen tulla, voisi tulla pataan. Kaikki itkevät hiljaa. Alamme olla sellaisilla leveleillä että puuraja jää allemme. Nousu on hidasta ja jokainen askel kuluttaa 100kcal. On sen arvoista. Maisemat.PISTE. Onneksi matkassamme ei ole valokuvaharrastajaa, silloin eteneminen olisi mahdotonta.
On liukasta. Vuoren pinta on sileää. Varovaista etenemistä. Edellisestä leiristä on kuljettu 7,5 km, kun saavumme Ragon kuuluisimmalle nähtävyydelle. Riippusilta, joka ylittää putouksen, on 250 metrin korkeudella. Virhe marginaali on korkea, kuten on pudotuskin. Mahtavat näkymät. Muna seisoo. Toisella puolella päätämme pitää tauon. Mietimme pitäisikö pystyttää leiri tähän vaiko jatkaa matkaa. Olimme aivan loppu. Paitsi Kimmo, jolla on valtava himo jatkaa matkaa. Päättelen että tämä johtuu siitä että oluet on loppu. Nautimme Pölsaa ja jatkamme matkaa. Ei olisi pitkä matka. Kartalla.
Seuraava etappi on liikaa jopa Kimmolle, joka kärsii jonkinasteisesta korkeanpaikan kammosta. Aikamoista. Tästä jos horjahtaa oikealle, on Pietari vastassa.Olemme pilvien yläpuolella ja meitä ympäröi sankka sumu. Nyt ei voi pysähtyä. Jos sumu yltyy niin jäämme loukkuun. Sumun keskellä eteneminen tässä maastossa olisi itsemurha. Mietimme minkälaista täällä olisi jos sataisi. Juupaluomalle kiitos, ei sada. Pikkuhiljaa alamme laskeutua. Metri metriltä. Hidasta. Rakot, polvet , nilkat sekä reuma tekevät etenemisestä todella hidasta. On pakko jatkaa. Sitten jyrkkä pudotus. Köydellä. Jumalauta että näillä korkeuksilla pitää köyden varassa laskeutua alas liukkaalle kielekkeelle josta on usean sadan metrin pudotus. Mieleeni muistuu esitelmä, jonka luin reitti/matka valintoja pähkäillessäni. Siinä kerrottiin Ragon olevan pieni pikku lenkki jonka voi lasten kanssa vaeltaa. Totean että esitelmää lukiessani olen ollut todella, todella humalassa. Näin niitä päätöksiä tehdään.
Laskeudumme muutaman kilometrin matkalla useita satoja metrejä alas. Välillä menemme ylös ja taas alas. Alkaa olla mitta täynnä. Koskee. Sattuu. Horisontissa alkaa näkyä sähkölinjat, jotka alitimme reitin alussa. Niin lähellä.... ja vitut. Edelleen painottaisin että yhden kilometrin kulkemiseen täällä voi pahimmillaan mennä tunti. Olemme suhteellisen alhaalla kun maasto muuttuu yllättäen suoksi. Alkaa muistuttaa suomea. Onneksi paikat ovat niin kipeät että kipuun turtuu, ei vain pidä pysähtyä. Suossa tarpominen osoittautuu lasten leikiksi. Kengät ovat olleet litimärät alusta lähtien ja housut mutaiset joten suossa kahlaaminen ei ole ongelma. Siinä teille crossfittiä, saatana. Tässä mennään taas joku tovi ennenkuin maasto kuivuu. Alkaa viimeinen laskeutuminen helppokulkuista polkua pitkin. Asiaa ei helpoita se että nilkat sekä polvet ovat todella huonossa kunnossa ja lasku on noin 90 asteen kulmassa. Mutta polku sentään on kelvollinen. Joskus sattuu niin saatanasti. Pidämme runsaasti taukoja. Lopulta saavumme tielle. Asfalttia. Tekee mieli raiskata se. Selvisimme, mutta reitti loppui eri paikkaan mistä se alkoi. Meidän oli kuljettava vielä 1-2 km asfalttia pitkin autolle. Tämä osoittautuu lähes mahdottomaksi, mutta kuin ihmeen kaupalla selviämme perille. Lähtöpaikalla etelä-norjalaisperhe valmistelee lähtöä reitille, vauva rinkassa. Jumalauta mitä touhua. Pakko kertoa totuuksia. Sanovat etenevänsä 8 km kahdessa tunnissa. Näin heille oli kerrottu. Meiltä matkaan kului 5h - 6 h. Toivotamme heille onnea ja menestystä valitsemalleen uralle ja lähdemme kohti bådoa, josta vielä samana iltana matkaamme lautalla lofooteille, missä tulee ohimennen rikottua jonkin sortin maailmanennätys... Pitkä on päivä. Aurinko ei laske.
Johi / 2016
